Koen asian olevan hyvin henkilökohtainen,ja osin arkakin,ja varmasti pelkään hieman sohivani muurahaispesääkin, sillä varmaan mikään aihe ei ole niin herkkäluonteinen kuin äitiys.
Joten ensinnäkin todettakoon, että tarkoitukseni ei missään nimessä ole syyllistää tai nostaa ketään jalustalle eikä millään tavalla arvostella kenenkään valintoja, mutta vaihtoehtoja ja näkökulmaa haluaisin antaa.
Seuraava "pätkä" on nosto vanhan treeniblogini puolelta, ja julkaistu jo reilu vuosi sitten, mutta edelleen päivittäin työssäni asia nousee esille.
Blogimaailmassa lähti jokin aika sitten leviämään haaste(http://mamigogo.bellablogit.fi/2013/07/29/a-beautiful-body-haaste/) synnyttäneille äideille, jossa kehotettiin rohkeasti kaikenlaisia äitejä näyttämään kehonsa. Ja myös muu media kiinnostui aiheesta etusivun jutun verran.noh,Mari Kasvi heitti vastahaasteen ”fitmamoille” jotka ovat päässeet hyvään kuntoon raskauden jälkeen,poseeraten samaan aikaan seiskassa maha pystyssä.(http://bodycamp.eu/marinblogi)
Itse olen nyt pitemmän aikaa miettinyt,mitä tunteita nämä haasteet itsessäni aiheuttavat,ja miten niihin suhtautuisin. Tunteita on jotenkin todella vaikea pukea sanoiksi, mutta tässä jotain sekavaa tajunnanvirtaa!
Minusta alkuperäisen haasteen naiset olivat kaikki ihan mahtavia,ihania ja rohkeita,ja haasteen idea upea,noin minäkin haluaisin pystyä kehooni suhtautumaan.Onhan se hienoa,ihan mieletöntä oikeastaan,kun miettii että sitä on pystynyt kantamaan, kasvattamaan ja vielä ruokkimaankin niin ihanan ihmisenalun,mitä tuo oma mukula on.Kaikkeen se naisen keho pystyykin,ja kaikkea tämä minunkin ruhoni on saanutkin raukka kestää!Siksi ajattelenkin,haasteen naisten tavoin,että miksei raskaus-ja äitiys saisi minusta näkyä,onhan tuo titteli elämäni kunnianarvoisin.Haluan toki opettaa tyttärellenikin ajattelumallin,että kaikki ovat arvokkaita juuri sellaisena kuin ovat,ja että hän on aina ihana,olipa millainen tahansa.
Mutta toisaalta,vaikka karvani nousivatkin ”fitmamoista”kuullessani pystyyn,huomaan kuitenkin toivovani,ja ajattelevani kuitenkin kuuluvani enemmänkin heidän joukkoonsa.Onhan se nyt mahtavaa,että palautuu nopeasti ja pystyy olemaan hyvässä kunnossa lapsien jälkeenkin,ja haasteeseen vastanneet mammat olivatkin monet tehneet kovasti duunia kuntonsa eteen,ja upean näköisiä.
viimeisen kolmanneksen aikaan.
tänä kesänä,tytön olless 1,5v
Raskaus kohteli minua lempeästi (mitä en todellakaan itse ole koskaan tehnyt) eikä se aika muuttanut oikeastaan mitään elämässäni.Painoni ei noussut kuin kymmenisen kiloa,jotka nekin ,korkojen kera vieläpä,karisivat parissa viikossa pois synnytyksen jälkeen. Pystyin treenaamaan KOVAA koko raskausajan,ilman mitään kipuja tai vaivoja,ja synnytyksen jälkeenkin lähdin heti kotiin päästyäni lenkille,parissa viikossa olin taas kunnon punttireenien kimpussa. Myös pikkulapsi-arjessa meillä on molemmat vanhemmista saaneet,ja voineet treenata niin paljon kuin sielu sietää,tingitään sitten muusta ajasta tai yöunista 
Arven arpea ei raskaus kroppaani jättänyt,kyllä nämä merkit on ihan muusta painonvaihtelusta hankittu.Koen olleeni onnekas että kaikki meni hyvin raskausaikana,mutta oikeastaan vasta jälkikäteen ymmärrän todella,miten onnekas.Mutta on sitä duuniakin tehty tässä 
Ihan varmasti väsytti yhtä paljon kuin ketä tahansa odotusaikana, ja sohvan pohja olisi houkuttanut,mutta se vaan ei elämäntapaliikkujalle ja masokistille ollut vaihtoehto(silloinkaan).Vaikka pahoinvointiakin oli, ei treenaamattomuus ainakaan itselläni mikään ratkaisu sille olisi. Tein lisäksi fyysistä duunia loppuraskauteen asti, joten ihmeen kovia se tämäkin kroppa näköjään kestää.(huomautettakoon ohimennen, että se on myös kestänyt hengenvaarallisen alipainon ja vuosien syömättömyyden nuoruudessa…)
Arven arpea ei raskaus kroppaani jättänyt,kyllä nämä merkit on ihan muusta painonvaihtelusta hankittu.Koen olleeni onnekas että kaikki meni hyvin raskausaikana,mutta oikeastaan vasta jälkikäteen ymmärrän todella,miten onnekas.Mutta on sitä duuniakin tehty tässä Ihan varmasti väsytti yhtä paljon kuin ketä tahansa odotusaikana, ja sohvan pohja olisi houkuttanut,mutta se vaan ei elämäntapaliikkujalle ja masokistille ollut vaihtoehto(silloinkaan).Vaikka pahoinvointiakin oli, ei treenaamattomuus ainakaan itselläni mikään ratkaisu sille olisi. Tein lisäksi fyysistä duunia loppuraskauteen asti, joten ihmeen kovia se tämäkin kroppa näköjään kestää.(huomautettakoon ohimennen, että se on myös kestänyt hengenvaarallisen alipainon ja vuosien syömättömyyden nuoruudessa…)
Vaikka hyväksynkin äitiyden merkit kropassani ja sanon ylpeänä olevani Äiti (kyllä,lantio EI tule ikinä olemaan entisensä,ja näitä nahkapusseja en tisseiksi millään muotoa osaisi kutsua enää) pidän kunnia asianani saada itseni hyvään kuntoon.Ihan itseni takia,mutta myös ammattini liikunta-alalla.Vaikka ulkonäkö on suuri motivaattori liikuntaan ja terveellisiin elämäntapoihin,haluan myös toimivan,vahvan ja kestävän kehon, joka venyy ja paukkuu mutta palautuu ja kehittyy.Ja kun se on tosiaan elämäntapa,mitenkä sitä muutenkaan osaisi olla. Haluan toki myös opettaa tytölleni,että liikunta on ihanaa ja salaatti hyvää,mutta ehdoton en ole,eikä saa hänkään olla.(been there,done that)Elämää tämä vaan on,sen verran rentoutta on äitiys opettanut Kaikesta mahtavintahan tässä treenaamisessa on, että ikinä ei ole valmis,aina on parannettavaa ja tavoiteltavaa. Ei,en todellakaan ole lähelläkään tavoitekuntoani, mutta ainakin oikealla tiellä sitä kohti ja duuni jatkuu joka päivä enemmän ja vähemmän vakavana. Ja se tavoite saattaa ollakin jonakin päivänä taas ihan eri Tässä iässä, tässä kropassa,äitinä,naisena, valmentajana,tunnen oloni ensimmäistä kertaa omakseni, sopivaksi minuksi, ja se on aika helevetin vapauttava tunne.
Kaikesta mahtavintahan tässä treenaamisessa on, että ikinä ei ole valmis,aina on parannettavaa ja tavoiteltavaa. Ei,en todellakaan ole lähelläkään tavoitekuntoani, mutta ainakin oikealla tiellä sitä kohti ja duuni jatkuu joka päivä enemmän ja vähemmän vakavana. Ja se tavoite saattaa ollakin jonakin päivänä taas ihan eri Tässä iässä, tässä kropassa,äitinä,naisena, valmentajana,tunnen oloni ensimmäistä kertaa omakseni, sopivaksi minuksi, ja se on aika helevetin vapauttava tunne.
on my way.
Allekirjoitan edelleen ylläolevan, ja mielestäni on mahtavaa että yhä useampi synnyttänyt äiti herää kohentamaan omaa kuntoaan, harmi vain että monella siihen menee vuosiakin lapsien saannista. Työssäni kohtaan tosiaan päivittäin äitejä, joihin raskauskilot ovat jämähtäneet tai lapsien hoito mennyt oman kuntoilun edelle, mutta kun asian et tarvitse olla niin! Tulossa onkin siis asiaa niin raskausajan treenaamisesta kuin palautumistakin, kunhan ennätän vaan naputella :)
Palatakseni omaan kroppaani, kehitystä (toivottavasti?)on tullut myös ylläolevista kuvista, ja sehän vaan jatkuu. Paino on tällä hetkellä sama, mitä synnärille marssiessani( voi luoja!)ja tarkoitus olis edelleen jopa 8-10kg nostaa sitä, joten sen ainakin on oppinu että vaakaa on ihan turha tuijottaa. Olen ehkä painavimmillani kuin koskaan aiemmin, mutta siltikään peili ei ahdista (ja vaatteetkin jopa suurin osa mahtuvat päälle ;) )joten ehkä sitä on vaan tullu nuoruusvuosia sallivammaksi,tai treenien myötä kroppa vihdoin on muokkautunu siihen suuntaan mikä toive olisi! Joten äitiys ei kyllä kroppaan paljo vaikuta, kun sen ei anna vaikuttaa. Ja uskallan väittää, että äitikin on huomattavasti mukavampi, kun saa välillä käydä hikoilemassa päivän kiukut pois ;)
 |
| synnärille menossa? |
